Viime aikoina elämä on pyörittänyt. On ollut kiire ja on ollut hauskaa. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä, ja on ollut päiviä, joina olen tuntenut suorastaan hengittäväni onnea ja iloa.
Olen antanut itselleni luvan mennä tunteideni mukana, koska en kuitenkaan koskaan toimi niiden käskemänä harkitsemattomasti. Olen ihastunut kahden viikon sisällä kaksi tai kolme kertaa, enkä jaksa vaivata itseäni sillä, että kohde vaihtuu tiheämpään kuin yläasteaikoina. Tunteet ovat nimittäin sen verran viattomia ja minä olen sen verran ujo, että noista ihastumisista tuskin pääsee syntymään mitään suurempaa haittaa yhtään kenellekään. Ja minä kuitenkin saan muuta ajateltavaa ja syyn hihitellä mennessäni nukkumaan.
Aina välillä surumielisyys iskee, joskus näkymättömästä syystä, joskus joidenkin toisten suhde herättää lievää kateutta. Luulen, etten ole pahemmin itkenyt nyt viikkoon. Pahimman aallonpohjan jälkeen nousu on ollut aivan huomattavaa. Osaan kyllä odottaa taas jonkinlaista romahdusta johonkin väliin, mutta sopeutumisprosessi tuntuu olevan jo sen verran pitkällä, etten enää usko putoavani niin syvälle kuin ennen.
Yksin oleminenkaan ei tunnu enää ajatuksena yhtä sietämättömältä. Lähinnä yksinäinen päivä kuulostaa tuhottoman tylsältä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti