Yksinäisyysahdistusta

Vanhempien luona oleileminen alkaa vähitellen todella ahdistaa. Ehkä se on sitä, että täällä ei oikeastaan koskaan ole vapaa tekemään mitä tahtoisi. Ja mitä minä tahtoisin juuri nyt tehdä? Itkeä ja huutaa kai mieluiten.

Siirsin jo paluutani Turkuun keskiviikkoon, enkä oikeastaan voi enää perua sitä. Kolme kokonaista päivää pitäisi siis vielä jaksaa olla täällä. Ja vaikka nyt odotankin sitä, että saan olla rauhassa, pelkään uutta arkeani Turussa. Hirvittää ajatella, miten vähän tekemistä tai kiinnekohtia elämässäni tulee olemaan. Ihmisiä näkee vain, jos erikseen sopii jonkun kanssa jotakin. Jos ei jaksa, saa ihan rauhassa linnoittautua yksiöönsä. Siinä on kyllä jo ainekset masennukseen, jos en keksi jotakin.

Yksinäisyys pelottaa muutenkin. Tähän mennessä monet päivät ovat rytmittyneet sen ympärille, että olen odottanut T:tä töistä kotiin. Sitten on hankittu ruokaa, syöty, katsottu elokuvia jne. Ei mitään erityistä mutta kuitenkin jotakin. Aina on voinut suunnitella, mistä asiasta milloinkin pitää muistaa kertoa T:lle. Tiesin jo kauan, että elämäni oli liian yksitoikkoista. Se ei kuitenkaan häirinnyt minua kovin paljon, sillä T täytti suuren osan tarpeestani sosiaalisuuteen.

Mitä yksinäinen ihminen tekee, kun netissä ei jossain vaiheessa olekaan mitään mielenkiintoista ja tv-ohjelmista mikään ei innosta?

Ahdistaa sekin, että luulen nyt jo väsyttäneeni osan niistä ihmisistä, jotka vielä muutama päivä sitten lupasivat olla tukenani. En oikeastaan voi syyttää heitä: olen ollut hyvin itsekeskeinen ja varmasti tylsä. Kuitenkin tämä monen hiljaisuus saa minut ajattelemaan sitä, miten yksin on verrattuna siihen, mitä elämäni oli ennen. T koitti kovasti vakuuttaa, ettei häviä mihinkään elämästäni ja että häneenkin saisi tukeutua. Kuitenkin jo ajatus tuntuu pahalta. Tuntuisi pahalta nähdä, että T:llä menisi hyvin ja että hänellä olisi jo ihan kivaa itsekseen. Ja vähintään yhtä pahalta tuntuisi huomata, että tämä ero tuottaa hänellekin tuskaa.