Vauvakuume

Julkinen salaisuus elämästäni: minulla on vauvakuume. On ollut jo viimeiset kaksi vuotta. En ole missään vaiheessa oikeasti toivonut, että saisin lapsen pian, sillä olen ajatellut opintojani. Kuitenkin haluamisen tunne on välillä ollut tuskallisenkin vahva. Lievimmissä vaiheissaan kuume on oireillut vain, kun olen nähnyt jossakin pieniä söpöjä lapsia. Pahimmillaan tauti saa minut hymyilemään hölmösti kaupassa parkuville lapsille – minä jopa samaistun niihin, näen kaupan ikävyyden niiden näkökulmasta.

Ei ole varmasti mitenkään yllättävää, että tämä tautini vaikutti suhtautumiseeni, kun T ilmoitti, ettei koskaan haluaisi lapsia. Kun on jollakin tasolla toivonut lasta jo suhteellisen pian, ehkä opintojen päätyttyä, tuollainen pommi vain on liikaa. Yritin hetken tuon ilmoituksen jälkeen sopeutua ajatukseen, yritin jopa miettiä, haluanko todella lapsia. Mietin, että rakkauden pitäisi mennä kaiken muun ohitse. Kuitenkin tajusin, ettei se voi mennä niin. Jos halu on nyt jo niin vahva, se tuskin missään vaiheessa häviää.

Kävin tänään pitkästä aikaa tervehtimässä vanhaa ystävääni, joka on saanut vauvan. Lapsi on suunniteltu ja ihan selvästi rakastettu. Kaverini oli tietenkin vauvajutuissa sen verran syvällä, että suuri osa puheenaiheista liittyi vauvoihin ja vauvakuumeeseen. Tämä kaverini oli sitten ensimmäinen ihminen T:n lisäksi, jolle "tulin ulos kaapista" vauvakuumeineni.

Mutta eihän sinkkunaisella saa olla vauvakuumetta. Ensin pitäisi olla mies. Ja se mies olisi kuitenkin syytä hankkia suurin piirtein selväpäisenä. Selväpäinen ei ole, jos on vasta eronnut. Eikä selväpäinen ole silloinkaan, jos haluaa lasta niin kovasti, että hyvä isä -tyypit ajavat täysin toisten ohi, vaikka eivät muuten olisi välttämättä edes kovin mielenkiintoisia.

T:n kanssa olin niin syvällä toiveajattelun suossa, että uskalsin oikeasti lähes kyseenalaistamatta haaveilla perheestä sellaisen miehen kanssa, jonka mielipidettä aiheesta en edes tiennyt. Mietin nimiä, huoneiden sisustuksia, surffasin jopa erilaisten kestovaippayritysten sivuilla katselemassa, minkälaiset kuosit olisivat kivoja vaippoihin. Kuitenkin tiesin koko ajan, että T:stä tuskin tulisi malli-isää. Se on lyhytpinnainen, huonosti meteliä sietävä ja vaatii paljon omaa aikaa.

Jonkin aikaa sitten katselin perhettä, jossa vastasyntynyt poika oli saanut molemmat vanhempansa aivan valtoihinsa. Pojan isä hoiti lastaan paljon, esitteli ihmisille ylpeänä ja koko lapsi näytti olevan todella vahvasti molempien vanhempien toiveiden täyttymys, ei mikään äidin oma projekti. Ja kun minä katsoin sitä, tunsin kateutta. Tiesin, ettei T:stä koskaan tulisi samanlaista kuin tuo isä. Ja silti vain toivoin, että se näkemämme vauva hellyttäisi myös T:n, aiheuttaisi hänessä edes vähän samanlaisia tuntemuksia kuin minussa.

Koitan koko ajan muistaa, että lapsikysymys ei voinut olla ainoa syymme erota. Minusta nimittäin tuntuu jo nyt, että jos T tulisi luokseni ja sanoisi haluavansa sittenkin lapsia, en välttämättä tahtoisi ottaa häntä takaisin. Hän olisi kuitenkin se sama ihminen, jota minä nyt niin kovasti rakastan mutta joka kuitenkin oli minulle monella tavalla lopulta ihan vääränlainen.

Minua surettaa miettiä T:n äitiä. Se nainen on kuin luotu isoäidiksi. Huolehtivainen, lapsia rakastava, valmis pysymään poissa muiden ihmisten reviireiltä jne. Jos T ei saa koskaan lapsia, T:n äiti ei saa koskaan lapsenlapsia. Lasten tehtävä ei tietenkään ole miellyttää vanhempiaan, mutta minulla kummittelee päässäni kauhukuva, jossa törmään T:n äitiin ja jossa joudun kertomaan hänelle, miksi erosimme. Miten kertoa sellaiselle ihmiselle, että on hyvin todennäköistä, ettei niitä lapsenlapsia koskaan tule? (Yksi syy, miksi tällainen tilanne voisi tulla eteen, on se, ettei T yleensä kerro asioistaan kenellekään, kaikkein vähiten perheelleen. En usko, että hän on kertonut erostammekaan vielä kovinkaan monelle.)

En osaa olla T:lle kovin vihainen mistään, mutta jonkin verran minua suututtaa se, että hän niin monta kertaa antoi minun ymmärtää, että hänen mielipiteensä olisi kääntymässä lapsimyönteisemmäksi. Hän pudotteli vihjeitä, enkä suostu uskomaan, että ne olisivat olleet lapsimyönteisiä vain toiveajattelussani. Luultavasti hän teki niin siksi, että hän piti siitä, miten minä reagoin niihin vihjeisiin. T:llä oli tapana tehdä paljonkin asioita, joiden oli huomannut ilahduttavan minua. Ehkä hän ei vain ymmärtänyt, että siitä hänen tarkoittamastaan hetken hyvästä mielestä tuli minulle yksi uusi rakennuspalikka haaveille. En usko, että T tarkoitti missään vaiheessa pahaa, on vaikea kuvitella, että se koskaan oikeasti tahtoisi yhtään kenellekään mitään pahaa. Se ei vain taas osannut ajatella tarpeeksi pitkälle.