"Sinkku"

Olen tässä hiljalleen koittanut totutella sanaan sinkku. Olen maistellut sitä ja miettinyt, voinko ottaa sen osaksi identiteettiäni. Tarvitseekohan sitä? Voisiko sanaa vain kiertää loputtomiin ja olla ottamatta ikään kuin siviilisäädykseen sanaa, joka tuntuu vastenmieliseltä?

Olen koittanut muistella, minkälaista oli olla sinkku. Mikä oli kivaa, mikä oli vähemmän kivaa. Enkä muista niistä ajoista muuta kuin sen, että hyvin harvoin oikeasti halusin olla yksin. Se oli olosuhteiden sanelemaa ennemminkin kuin mikään valinta. Silloin ennen se oli kai lähinnä sitä, etten oikeastaan edes tiennyt, minkälaista oikeassa seurustelusuhteessa on. Kaipasin hellyyttä ja sitä, että olisin jollekulle erityisen merkityksellinen. Enkä kyllä todellakaan tiennyt, mitä olin hakemassa ja minkälaisen ihmisen kanssa olisi hyvä päätyä yhteen.

En usko, että T oli siinä tilanteessa mikään huono valinta. Hän oli kuitenkin monta kertaa parempi vaihtoehto kuin ne, mitä olin siihen asti syystä tai toisesta harkinnut tai lyhyesti kokeillut. Kuitenkaan missään vaiheessa ei tuntunut siltä kuin olisin löytänyt jotakin, mitä olen aina etsinyt. Ei mitään jatkuvaa molemminpuolista ymmärrystä, missään vaiheessa ei mitään "tässä se nyt on" -tuntemuksia. Olen alkanut ajatella, että ehkä jotakin tuollaista olisi pitänyt kokea, jotta suhteesta olisi voinut tulla parempi.

Koska en käytännössä voi olla haaveilematta jostakin, olen antanut haaveiden tulla sellaisina kuin tulevat, niitä mitenkään sensuroimatta. Kuvittelin, että tämä toisi haaveita koirasta tai muuta sellaista. Mutta ei. Jokin osa minusta ei vain osaa olla yksin, ja pääni on jo täynnä haaveita siitä, minkälainen olisi hyvä uusi poikaystävä. Ja tällä kertaa niissä haaveissa ei olekaan mikään "katsotaan nyt, miten menee" -tyyppi, tällä kertaa koko hommaa määrittää lähes epätoivonen halu löytää "se oikea" – lainausmerkit siksi, että uskon ihmissuhteissa olevan kyse tuurista ja tahdosta, en kohtalosta.

Noh, haavepoikaystävällä on jo pari vaihtoehtoista opiskelupaikkaa, muutamakin vaihtoehtoinen persoonallisuustyyppi, koira tai koirahaave, pitkä tukka ja takanaan yksi päättynyt avoliitto. Ja iso lista erilaisia kivoja ominaisuuksia ja samoja mielenkiinnon kohteita kuin minulla. Tiedän oikein hyvin, että oikeat ihmiset eivät ole sellaisia kuin haaveissa. Kuitenkin annan itselleni luvan haaveilla tuosta haavepoikaystävästä. Ehkä tuollainen yli-ihannoitu haave tekee minulle sen, etten sorru kuvittelemaan liian aikaisin olevani valmis uuteen suhteeseen. Jos rima on korkealla, sitä eivät mitkään aivan mahdottomat tapaukset heti ylitä.

Olen yllättänyt itseni ajattelemalla, ettei ulkonäöllä ole kovinkaan suurta merkitystä. Ei ainakaan siinä mielessä, että olisi olemassa joitakin eri "tasoja", joille eri ihmiset ulkonäköinensä yltäisivät. En näe asiaa enää yhtään objektiivisesti, mutta olen miettinyt, ettei T välttämättä olekaan ihan niin hirveän hyvännäköinen kuin minkälaisena minä hänet näen. Voi olla, että rakkaus häivyttää virheet ja korostaa niitä hyviä asioita. Kun tapasimme, T oli ihan tavallinen, kohtalaisen söpö poika. Vasta myöhemmin hänestä tuli myös hiton hyvännäköinen. Ehkä tämä muutos ei johtunut niinkään vähän paremmista housuista, kuin siitä, että tunteeni vaikuttivat siihen, mitä silmäni näkivät.

Uskallan siis jopa vähän luottaa siihen, että vastakin jostakusta ihan söpöstä pojasta voi tulla silmissäni jotain ihan ihmeellistä, jos vain muut asiat ovat kohdallaan.

Olen ihan sopeutumistarkoituksessa selannut deitti.nettiä ja Ellien sinkkukeskustelupalstaa. Koitan jotenkin päästä sisälle ajatukseen, että olen tavallaan markkinoilla taas. Tai no, en ole vielä markkinoilla, olen jossain rekan kontissa matkalla markkinoille. Sitä, milloin lasti puretaan määränpäässä, en vielä tiedä. Kuitenkin tästä surffaamisesta on tullut pelokas olo: onko sinkkujen elämä todella noin julmaa? Hillitöntä kilpailua, ihmissuhdepelejä, laskelmointia. Koko touhu näyttää vastenmieliseltä.

Tapaavatkohan ihmiset kuitenkin toisiaan ihan vain ihmisinä, ihastuvat, rakastuvat? Olisikohan mahdollista kiertää koko raadollinen sinkkukulttuuri ja olla suhtautumatta miehiin kuin riistaan? Harras toiveeni on, että näin voisi tehdä. Että sitten joskus, kun olen siihen valmis, tapaisin jonkun sopivan ihmisen, tutustuisin häneen ihmisenä ja voisin puhua hänen kanssaan suoraan, ihmiselle ihmisenä. Ei metsästämistä, ei ihmissuhdepelejä. Rehellisyyttä, sitä minä kaipaan ainakin siihen sinkkukulttuuriin, joka on netissä näkyvillä.

Ja tämä on niille, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti: Jos alan järjestää jotain ihmissuhdesäätöjä tai jos alan edes liian vakavissani puhua sellaisista ennen syyskuuta, minua saa tukistaa. Tai ei... Pikemminkin minua pitää tukistaa.