Palasin tänään kotiin. Pelkäsin tätä kaikkea etukäteen niin paljon, että tässä päivässä on lopulta ollut paljon positiivistakin. Kuitenkin illan tullen pää täyttyy negatiivisista ajatuksista ja siitä tunteesta, että ei vain jaksaisi.
Positiivista tässä päivässä on ollut se, että asunnossani toimii netti. En käsitä, miten pärjäisin ilman sitä juuri nyt. Vaikken edes tee juuri muuta kuin juttelen harvakseltaan ihmisten kanssa, minulla on se tunne, että olen olemassa muille ihmisille.
Kauheinta ja parasta tässä päivässä on ollut T:n näkeminen. Kun näimme, en osannut olla itkemättä. Tuntui hämmentävältä huomata, miten niin tutun ihmisen kasvonpiirteistä osa oli jo vähän unohtunut. Teki kuitenkin hyvää puhua. Teki hyvää huomata, että minä en ole ollut ainoa, jolla on mennyt huonosti. Huomata, ettei ero mullistanut pelkästään minun elämääni.
Tapaaminen kuitenkin lisäsi ikävää. Ajatusten kokoaminen tuntuu vaikealta, kun kyynelet vain virtaavat valtoimenaan. Pelko ja "mitä jos" -kysymykset harhailevat jossakin mielen laitamilla.
Tiesin, että kotiin palaaminen tietäisi ahdistusta, surua ja pelkoa. En siis ole yhtään yllättynyt. Kuitenkin jotkut tunteet on joka tapauksessa käsiteltävä ajallaan, ja näiden tunteiden aika on nyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Niin tuttua... Käyn itse samaa läpi juuri nyt ja tuntuu hiukan aavemaiseltakin lukea, miten samanlaisia ovat sinun tunteesi.
Palasin itsekin juuri vanhempieni luota, missä olin paossa yksinäisyyden tunnetta. Palaaminen pelotti, yksinäisyys pelotti ja tänään huomasin saman kuin sinä aiemmin: jotenkin odotin kaiken palaavan ennalleen. Välillä tuntuu, että voisin lähettää tekstiviestin, ja kaikki olisikin taas hyvin.
Kirjoita lisää! Kokemustesi kuuleminen itkettää, mutta se on myös terapeuttista.
Lähetä kommentti