Nostalgiaa

Kun olin 17, rakastuin. Vaikka sitä ennenkin oli ollut erilaisia ihmissuhdesäätöjä, tämä oli ensimmäinen kerta, jota voi kutsua oikeaksi rakastumiseksi. Rakastuin mielikuvaan ihmisestä, vaaleaan tukkaan ja pehmeään ääneen. Ja rakastuin siihen, että joku niinkin upea olento kiinnostui minusta. Olin maailman huipulla yhden kuukauden.

Pilvilinnani särkyi pian. Myöhemmin ajatellen olin kai tyhmä, kun en heti nähnyt, minkälaista pelimiestä kutsuin poikaystäväkseni. Oli kuitenkin pian selvää, että siinä suhteessa oikeaa ihastumista oli olemassa vain toiselta puolelta. Suhde päättyi, minä itkin.

Itkin sen jätkän takia vuoden. Ensin enemmän, lopulta enää satunnaisesti. Vuoden jälkeen en enää itkenyt, mutta vielä kauan muisto oli kipeä.

Näin tänään esiintyjän, joka muistutti ulkonäöltään kovasti tuota entistä poikaystävääni. Katselin häntä ja muistelin mennyttä hymy huulillani. Tunsin taas häivähdyksen siitä jännityksestä, innosta ja teinin palavasta rakastumisesta. Muistin koko ajan, minkälaista tuskaa tuo mennyt suhde aiheutti, mutta muistelin hyviä asioita kuitenkin onnellisena. Tunsin onnea siitä, että mieleeni palautui niinkin tärkeä muisto elävästi. Asiaan liittynyt kipu on enää muisto.

Toivon, että voin vielä joskus muistella aikaani T:n kanssa samalla tavalla. Muistaen pahatkin asiat mutta samaan aikaan keskittyen siihen, mikä elämässä oli hyvää – kuitenkaan haikailematta takaisin vanhaan.