Itsetunnosta

Pelkään, että ennemmin tai myöhemmin itsetuntoni romahtaa. Pelkään, että alan vähitellen epäillä, olenko tarpeeksi hyvä kenellekään sellaiselle, joka millään tavalla sopisi elämääni. Alan miettiä, olenko liian lihava tai liian lyhyt, liian tyhmä tai liian fiksu, liian sitä tai tätä.

Tämän pelon juuret ovat kai siinä, että olen viimeksi ollut sinkku 19-vuotiaana. Ja ainakin minä olin vielä varsin vaikutuksille altis 19-vuotias. Silloin vielä saatoin lukea salaa keskustelupalstoilta ketjuja, joissa miehet kertoivat, minkälaisista naisista pitävät. Sain sitten jonkinlaista tyydytystä siitä, jos mahdollisimman monen miehen listoilla oli mainittu minun ominaisuuksiani. Yleensä kyse oli vielä ulkoisista ominaisuuksista.

Juuri nyt minun on kuitenkaan vaikea kuvitella, että palaisin tuollaiseen haluun miellyttää jotain kasvotonta massaa nimeltään miehet. Minähän en kaikkien mittapuiden mukaan näytä täysin tavikselta – joskaan en kai erityisemmin herätä ulkonäölläni huomiotakaan. Kuitenkin tyylini suhteen tekemäni valinnat ovat sellaisia, että tiedän niiden rajoittavan sitä joukkoa, joka pitää minua ulkonäön perusteella kiinnostavana. En kuitenkaan osaa ainakaan vielä ajatella, että tahtoisin muuttaa ulkonäköäni sen takia. Ajattelen nimittäin, että jos joku ei halua tutustua minuun ulkonäköni vuoksi, hän ei luultavasti olisi sitten sellainen ihminen, jonka seurasta nauttisin kovinkaan suuresti.

Ihan oma kysymyksensä on se, miten uskon henkisiin ja sosiaalisiin kykyihini. Olen joskus huono olemaan oma itseni uusien ihmisten kanssa. Tuntuu usein, että vaikutan tyhmemmältä kuin olenkaan. Tai sitten vaikutan kylmältä. Eihän se mitään kylmyyttä tietenkään oikeasti ole. Se on sitä, että jännitän. Sitä ujoutta, joka minussa on aina ollut mutta jota kuitenkin jostain syystä häpeän. Pelkään, että eron myötä kommunikoiminen käy vielä vaikeammaksi. Että alan jännittää vain enemmän.

Usein kuulee, että ero on vienyt jonkun itsetunnon. Miksi? Johtuuko se siitä, että exä on tavalla tai toisella painanut alas? Vai syyttävätkö ihmiset itseään erosta niin pahasti? Vai lähteekö se itsetunto vasta vähän myöhemmin, sitten, kun tajuaa, ettei sitä uutta kumppania löydykään vierelle sormia napsauttamalla?