Elämää

Kun elämä lopulta taas jatkui, eron käsitteleminen kirjallisessa muodossa kävi tavallaan turhaksi. Viimeisin blogimerkintä on noin kahden kuukauden takaa. Kun katselin tietokoneeltani kirjanmerkkejäni, mietin aina välillä, pitäisikö käydä kirjoittamassa merkintä siitä, miten minulla menee. Loppujen lopuksi sitten huomasin, että jonkinlaisia kuulumisia oli joku kaivannutkin, joten päätin nyt sitten vielä kerran tarttua tähän blogiin.

Minulla menee mielestäni yleisesti ottaen hyvin. Ero ja sen aiheuttamat elämänmuutokset ja sen myötä elämästä kadonneet ihmiset ovat varmasti mielessäni vielä viikoittain mutta eivät päivittäin. Haikeaa oloa tai itkuisuutta tulee äärimmäisen harvoin, yleensä vain hyvin voimakkaiden unien tai muiden vastaavien kokemusten takia. Sanoisin, että olen jälleen siinä perusonnellisuuden tilassa, joka on ollut minulle aika tyypillinen viime vuosina.

Tuntemuksiini vaikuttaa ihan varmasti paljon se, että löysin uuden suhteen alle kahden kuukauden jälkeen erosta. Se tapahtui ihan helvetin pian, tavallaan ehkä liiankin pian, mutta en toisaalta usko tilaisuuksien hukkaan heittämiseen. Jos kohdalle osuu ihminen, jonka kanssa asiat yksi kerrallaan loksahtelevat kohdilleen, en näe järkeä siinä, että jättäisi kaiken väliin vain, koska eron jälkeen nyt vain kuuluu olla tietty aika sinkkuna.

Omalla tavallaan on tietysti harmi, että tietyt edellisen suhteen painolastit kulkevat vielä mukanani. Olisi mukavaa lähteä uuteen suhteeseen puhtaalta pöydältä, ilman pelkoja, jotka liittyvät täysin niihin ongelmiin, joita minulla oli T:n kanssa. Joidenkin asioiden kanssa en oikein tiedä, johtuuko varovaisuuteni edellisestä suhteestani vai onko se vain tervettä järkeä. Tällä hetkellä minua esimerkiksi repivät kaksi vastakkaista tunnetta: voimakas sitoutumisen pelko ja toisaalta voimakas tarve sitoutua. Toinen johtuu suoraan erosta, toinen uuden suhteeni toisesta osapuolesta. Pelottavaa on se, etten osaa täysin varmasti yhdistää pareja. Mitä jos tarpeeni sitoutua johtuukin jotenkin suhteestani T:n kanssa? Ja mitä jos se sitoutumisen pelko tulee siitä, että tämä uusi onkin sitten aivan totaalisen väärä? Oikeasti en usko näin, mutta en uskalla mennä väittämään, etteikö se voisi näinkin olla. Sekavaa, tiedän.

Jos joku muuten kysyisi, mitä tunnen T:tä kohtaan, en osaisi vastata. Toisaalta hänestä on tullut jo hämmentävänkin vieras, toisaalta tuntuu kuin jotain pieniä paloja rakkautta häntä kohtaan olisi pesiytynyt minuun pysyvästi. Mustasukkaisuus ainakin on poissa, samoin tarve päästä jakamaan arjen sattumuksia hänen kanssaan.

Siltä varalta, että tätä lukee joku, jolle erosta yli rämpiminen on syystä tai toisesta ajankohtaista, tahdon antaa kaksi neuvoa. Ne eivät ole suuria, mutta itse kolme kuukautta sitten todella kaipasin edes jotain ohjeistusta, joten ehkä näistä voi olla jollekulle jotakin iloa:
1.) Älä ajattele exääsi, älä hänen nykyisyyttään, tulevaisuuttaan. Ajattele itseäsi, omaa tulevaisuuttasi. Suuntaa kaikki energiasi ajassa eteenpäin. Tämä ei ole aina helppoa, mutta se onnistuu kyllä.
2.) Katsele uusia ihmisiä ihan vapaasti, anna itsesi ihastua vaikka monta kertaa päivässä. Sinun ei tarvitse olla enää uskollinen exällesi, eikä missään oikeasti sanota, että suhteen jälkeen olisi pakko leikkiä jotakin luostarielämää. Jos uusi suhde tai jonkun muun kanssa oleminen tuntuu ajatuksenakin jo pahalta, luo silti jonkinlaista lievempää säpinää edes mielikuvituksen tasolla.

Lehtivihreä kiittää ja kuittaa, ehkä joskus vielä aiheesta lisää, ehkä ei. :)

Käännekohta

Osasin odottaa tätä, mutta en uskaltanut toivoakaan tämän tapahtuvan näin pian. Erosta on kuukausi, ja minä olen iloinen päätöksestä. Eron järkevyys ei ole olemassa enää vain järjen tasolla, vaan olen ihan aidosti iloinen.

Asiaan vaikuttaa ihan varmasti se, että minulla on ollut viime aikoina todella hauskaa. Lähes vastaavanlaista hauskaa olisi varmasti voinut olla seurustelevanakin, koska tämä hauskani ei ole sisältänyt mitään epämääräistä sähläystä epämääräisten miesten kanssa, mutta en kuitenkaan usko, että minulla olisi yhtä kivaa, jos olisin yhä T:n kanssa. Useinhan sitä seurustelevilta kuulee, että bileissä yms. on sinkkuna kivempaa kuin varattuna. Jos on paljon bileitä, sinkkuuttaan alkaa kai arvostaa vähän enemmän.

Syyni olla iloinen nykyisestä elämäntilanteestani ei kuitenkaan liity pelkästään mihinkään bilettämiseen. Järkisyyt ovat vain päässeet vaikuttamaan jo tunteisiinikin.

Vielä tulee varmasti useita hetkiä, jolloin yksin oleminen harmittaa, mutta T:n haikaileminen alkaa tuntua ajatuksena aina vain kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta.

Hymyilen nykyisin paljon. Erosta en ole saanut kerrottua kenellekään vielä hymyillen, mutta toisaalta kyyneleetkään eivät enää niissä tilanteissa uhkaa.

Identiteetistä

Eron jälkeen olen miettinyt paljon identiteettiä. Tajuan rakentaneeni aika paljon minäkuvaani sen varaan, että seurustelin. Seurusteleminen ei ollut minulle niinkään oman itseni ympärille rakentunut lisäulottuvuus vaan jonkinlainen itseeni kietoutunut tukiranka, jonka ympärille sitten kaikenlaiset lisäulottuvuudet saivat rauhassa kehittyä.

Pelkäsin, että romahtaisin, kun tuo ranka otettiin pois. Ja odotin, milloin se romahdus tapahtuu. Nyt aikaa on kulunut kohta jo kuukausi, ja minäkuvani on edelleen pystyssä vahvana. Se on ehkä jopa saanut kehittyä johonkin suuntaan tänä aikana.

Ymmärrän koko ajan paremmin ja paremmin, että suhteen aikana keräämiäni kokemuksia ja ajatuksia ei ole pyyhitty pois. Minä olen vanhempi ja viisaampi kuin ennen T:n tapaamista. Enkä ole yhtään vajaa ilman T:tä. Olen edelleen ihminen, jolla on suuri tarve rakastaa ja pitää huolta, mutta se ei tee minusta vajaata.

Opettelen jatkuvasti itsekseni päässäni lauseita kuten "olen elänyt avoliitossa" tai "olen käynyt läpi avoeron". Koitan jotenkin sisällyttää noita ajatuksia siihen, miten itseni näen. Sillä minä näen nuo kokemuksina, joista voi saada voimaa. Ja ovathan ne toisaalta myös kokemuksia, jotka erottavat minut monesta ikäisestäni. Kun ajattelen ihmissuhteitani, tunnen itseni aina välillä paljon vanhemmaksi kuin olen. Enkä oikein tiedä, osaisinko tai haluaisinko tuntea itseäni niin nuoreksi kuin oikeasti olen.

Nousussa

Viime aikoina elämä on pyörittänyt. On ollut kiire ja on ollut hauskaa. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä, ja on ollut päiviä, joina olen tuntenut suorastaan hengittäväni onnea ja iloa.

Olen antanut itselleni luvan mennä tunteideni mukana, koska en kuitenkaan koskaan toimi niiden käskemänä harkitsemattomasti. Olen ihastunut kahden viikon sisällä kaksi tai kolme kertaa, enkä jaksa vaivata itseäni sillä, että kohde vaihtuu tiheämpään kuin yläasteaikoina. Tunteet ovat nimittäin sen verran viattomia ja minä olen sen verran ujo, että noista ihastumisista tuskin pääsee syntymään mitään suurempaa haittaa yhtään kenellekään. Ja minä kuitenkin saan muuta ajateltavaa ja syyn hihitellä mennessäni nukkumaan.

Aina välillä surumielisyys iskee, joskus näkymättömästä syystä, joskus joidenkin toisten suhde herättää lievää kateutta. Luulen, etten ole pahemmin itkenyt nyt viikkoon. Pahimman aallonpohjan jälkeen nousu on ollut aivan huomattavaa. Osaan kyllä odottaa taas jonkinlaista romahdusta johonkin väliin, mutta sopeutumisprosessi tuntuu olevan jo sen verran pitkällä, etten enää usko putoavani niin syvälle kuin ennen.

Yksin oleminenkaan ei tunnu enää ajatuksena yhtä sietämättömältä. Lähinnä yksinäinen päivä kuulostaa tuhottoman tylsältä.

Paskana

Itken toista päivää putkeen. Pitäisi käydä kaupassa, mutten jaksa. Pelkään, etten jaksa koko reissua itkemättä.

Tänään pitäisi koittaa jakaa viimeiset jakamattomat tavarat T:n kanssa. Erinäisten tapahtumien ja vaiheiden kautta päädyin käymään T:n kanssa puhelinkeskustelun, jonka perusteella olen tällä hetkellä noin 50-prosenttisen varma siitä, että T on viettänyt viime yön jonkun naisen luona. Illalla osaan ehkä jo sanoa, meneekö tämä vainoharhaisuuden piikkiin.

Pelkään iltaa ja olen lähes sekopäisen yksinäinen.

Toipumisajasta ja vahvuudesta

Eronneille käy kuulemma usein niin, että pahimman alkukriisin jälkeen ihmiset ympärillä eivät enää ymmärrä, miten pahalta eronneesta vielä tuntuu. Kun lähipiiri on itse sisäistänyt ajatuksen erosta, ei enää tajuta, että sillä asianosaisella kriisi kestää vielä kauan kyynelineen, ahdistuksineen, epävarmuuksineen.

Huomaan itsekin ympäristöstäni, että paha oloni on vähän unohdettu. Huolestuneita kyselyitä tulee vähemmän, ja tuntuu kuin onnettomana oleminen ja itkeminen alkaisi olla vähemmän sosiaalisesti hyväksyttyä.

Minähän toivon joka päivä, että toipuisin nopeasti. Että kyyneitä ei riittäisi enää kovin moneksi viikoksi. Mutta asiat eivät vain ratkea toivomalla...

Toisaalta olen useammaltakin ihmiseltä eri tilanteissa saanut nyt kuulla, että olen henkisesti vahva. En oikeastaan ihan ymmärrä, mitä he sillä tarkoittavat. Onko se vahvuutta, että hoitaa ne asiat, jotka on kauan sitten luvannut hoitaa? Vai se, että taistelee älyttömimpiä impulssejaan vastaan, kun tietää, että niiden toteuttaminen aiheuttaisi vain tuskaa? Vai onko vahvuutta ihan se, että jaksaa tässä tilanteessa nousta joka aamu sängystä ja katsoa tulevaisuuteen?

Onnesta ja tunnetiloista

Onni on pieniä hiukkasia. Kuin pieniä pölyhiukkasia, jotka leijailevat ilmassa ja jotka näkee vain kirkkaalla auringonpaisteella. Joskus niitä hiukkasia on paljon ja ne tuntuvat täyttävän koko ilmanalan ympärillä, joskus vain yksi pieni hiukkanen leijailee jostakin näkökenttään.

Minä en ole koskaan ollut perusluonteeltani onnellinen ihminen, joten en ole missään elämäni vaiheessa ollut joka suhteessa onnen ympäröimä. Juuri tällä hetkellä onnen hiukkasten huomaaminen on harvinaista, mutta toisaalta osaan arvostaa niitä harvoja aika paljon.

Joskus parhaina aikoina T:n kanssa onnen hiukkasia oli ilmassa paljon, niihin ei tarvinnut kiinnittää huomiota. Kuitenkin aika usein onnea ei ollut liikkeellä juuri ollenkaan. Oli riitaa tai sitä, ettei toinen osannut olla oikealla tavalla läsnä, kun arjen asiat ahdistivat. Aina, kun sitä onnea ja tietenkin rakkautta oli ilmassa paljon, tunsin sen kaiken voimakkaasti. Minulla on usein tapana tuntea tunteeni voimakkaasti, vaikka suurin osa niistä tunteista jääkin ilmaisematta.

Erosta on tänään kolme viikkoa. Välillä tuntuu, ettei juuri mitään edistystä olisi tapahtunut, mutta aina välillä huomaan, miten elämäni kiipii vähitelleen ylös suosta. Ihan viime päivinä olen taas alkanut nähdä noita onnen hiukkasia. Niitä pilkahtelee eteen, kun katson jääkaappiin ja näen siellä ruokaa, jolla pärjään monta päivää. Tai kun tunnen auringon lämmityksen ihollani. Tai kun ymmärrän ymmärtäväni vähitellen paremmin ja paremmin, että minulla on sinkun vapaus mennä.

Tunteet menevät edelleen vuoristorataa. Perustunteet ovat ahdistus ja kohtalainen hyväntuulisuus, mutta tuonne hyväntuulisuuden väliin on nyt alkanut tunkea pieniä annoksia onnea.

Jotenkin, lähes täysin tuntemattomia teitä, sain itsekseni käsiteltyä sen, että T alkaa hankkia / on jo hankkinut seksisuhteita. Ajatus tuntuu edelleen pahalta, mutta se ei murskaa minua. Osaan jo ajatella, että ehkä hänen harrastuksensa sitten ovat hänelle hyväksi. Jos hän kaipaa sellaista niin kovasti, hänen on se koettava. Ehkä hyvä, etten ole jumissa miehen kanssa, joka jatkuvasti miettii, minkälaiselta toinen nainen tuntuisi.